Minä olen sillä tavalla omanlaiseni, että uskon hoitavani mielenterveyttäni juostessani. Joka kerta kun
paljasjalkatossu osuu maahan, päästäni tipahtaa polulle kolikollinen väsymystä, lantillinen mökötystä ja penni tympeistä ajatuksista. Kotiin tullessani olen ravistellut pääni sopivan keveäksi. Joskus tosin menee metsässä puolimaraton, jotta mieli on sopiva tyhjännauramiselle. Kun päivät kuluvat ihmisten ympäröimänä, välillä on autuasta juosta ja kuunnella vain omien ajatusten hiljaista hurinaa.
Myös poikaseni kaipaa välillä omaa aikaa ja silloin hän kiipeää yläsänkyyn jonne pikkusisko ei vielä yllä, laittaa lapun oveen ja toivoo, ettei kukaan tule löytämään alakerran mummon antamaa taskukirjaa, jota saisi lukea vain viikonloppuna.
Miten tästä voisi hermostua? Lukekoon nyt hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti