Seinälevyt soikoon

Ajattelin, että mies tykkäisi kovasti saadessaan olohuoneeseen esille jotain hänelle todella tärkeää. Koska sadat vinyylit ja soitin piilottelevat kaappien takana, aatostelin tuossa laittaa soitannassa olevat levyt seinälle helposti noukittavaksi kuin levykaupassa. Vinyyleissä on niin paljon enemmän katseltavaakin kuin CD-levyissä (saati valkeassa seinässä), joten toivoin seinällemme vaihtuvaa pop-taiteen näyttelyä.

Ja taas kävi niin, että heti kun olin saanut suuni auki suunnitelmastani niin mies jo toteutti sen seuraavana päivänä ruokatunnilla. Hän teki levyille listat, joihin ne on helppo sujauttaa ja ottaa käyttöön.

Listat ovat melko huomaamatonta läpinäkyvää pleksiä.

Näppärän miehen ompeleet

Minä rakastan rasioita, kulhoja ja kippoja, koreja, kasseja ja ylipäätään kaikkea, missä voi säilyttää jotain.

Ostin vaipoille ja pikkutavaralle paperipussukoita, jotka sietävät kosteutta, koska kylpyhuoneessa roiskuu lasten kylpiessä.
Mieheni sai ostamistani pussukoista kuningasidean ja ompeli töissä minulle yllätykseksi kasapäin erikokoisia säilytyspussukoita Tyvek- kankaasta. Tulipa halvaksi. Kangas on edullista ja näitä surruttaa tunnissa pussukat koko suvulle.

Tyvek on siitä hieno materiaali, että se pitää hyvin vettä (hyvä esimerkiksi kylpyhuoneessa) ja rypistettynä se näyttää oikein ihastuttavalta. Yleensähän tästä kankaasta valmistetaan rikossarjoista tuttuja suojapukuja, mutta meillä aiotaan jatkaa kokeiluja pussukoiden maailmassa. Tässä pari harjoituskappaletta, jotka tosin ovat varsin hyviä käytössä jo tällaisenaan.

Öh, en  jouda stailaamaan kuviani, joten saatte nyt katsella vaippoja.

Tulkaa jossain vaiheessa pysäyttämään meidät, ennen kuin käärimme lapsetkin Tyvekiin.

Vihreä kevät

Vihdoinkin talven harmaus on taittunut ja silmät täyttyvät valosta.

Valkoiset seinät ovat siistit ja hillityt, mutta pakko myöntää, että ehkä liian helpot ja tylsät. Valon lisääntyessä seinät alkavat näyttää todella valjuilta, joten nyppäsimme puusta pari lehteä ja marssimme maalikauppaan. Vertailimme lehden sävyjä maalikaupan sävyihin ja löysimme mieleisen. Makuuhuoneesta tulee vihreä. On muuten viehättävää huomata, miten vanhaa taloa asuessa joutuu katsomaan omia värimieltymyksiä uudesta näkökulmasta. Vaikka kuinka haluaisin maalata kaiken valkoiseksi ja täyttää kodin modernilla designilla, minun täytyy kunnioittaa talon ikää ja arkkitehtuuria, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Toki talossa asuu nykyaikainen perhe, joten joitakin kompromisseja joutuu talovanhuskin tekemään.

Maalaaminen on helppo tapa muuttaa sisustusta. Mitähän keksin tähän ensi keväänä?

Epäröimme pitkään, viitsimmekö repiä makuuhuoneen pienen oviaukon suuremmaksi ja laittaa kirpparilta löytyneet ovet makuuhuoneen ja olohuoneen väliin. Onneksi päätimme niin tehdä, koska seinää purkaessa huomasimme, että juuri siinä kohtaa oli joskus ollut saman kokoinen oviaukko. Emme siis tehneet väärin taloa kohtaan. Oviaukon suurennus mahdollisti myös sen, että voimme vähentää kynnyksiä talossamme.

Oven laittaminen on vielä vaiheessa, maali, listat ja viimeistely puuttuvat, mutta vähitellen makuuhuone saa hymyillä aamuauringon loisteessa.

Pian, ihan pian pääsen maalaamaan lattioita. Siitä tulee juhlaa.

Laastaroitu iltapäivä

Lapset nyt saavat erilaisia klommoja ja haavoja. Joskus myös on päivän aikana kova ikävä äitiä tai uhmaikä harmittaa. Surun tai kivun lievitykseen meillä käytetään syliä, taikapuhallusta tai laastaria.

Meidän lapset eivät ole koskaan olleet kiinnostuneita nallukoista. Mutta voi mitä ihanuuksia löytyy pian apteekin hyllyltä. Pehmeitä, samettipintaisia nalletarroja, jotka voi liimata laastarin päälle, tai liimata ihoon sellaisenaan. Meidän tyttö silitteli jo omansa rullalle ja pussaili sen märäksi.

Tröstisar- pehmolaastarit tulevat Ruotsista. Tavallaan vierastan kaikenlaisia lasten trendejä, mutta nämä ovat aika harmiton juttu, ja laastarifirman kotisivuilla jäi hyvä mieli tuotteesta. Lohduttava laastari on tavallaan aika söpö keksintö, ja ainakin meidän kimuli tykkäsi omastaan oikein kovasti.

Kuvat firman nettisivuilta.

Kohta osaan jo nimetä katuja

Oemme asuneet uudessa kodissa nyt pari kuukautta. Ensimmäinen kuukausi meni siivotessa ja pestessä pois edellisten asukkaiden hieman ronskimpaa elämäntyyliä ja istuessa iltaa meillä asuvien isovanhempien kanssa, tämä toinen kuukausi on mennyt ihmetellessä tulevaa remonttiurakkaa.

Nyt alkaa olla aika tutustua uuteen kotikaupunkiin. En osaa vielä kulkea kovin kauas kotoa, mitä nyt lenkkeillen olen juossut ees taas lähikatuja ja metsiä. Bussipysäkille ja kauppaan osaan jo, ja pulkkamäkeen. Yhtä kahvilaa kahdesta on testattu ja hyväksi todettu, pieni lähikirjasto yllätti monipuolisuudellaan.

Minä liityin jumppalaan, jonne on matkaa juosten 10 minuuttia. Siellä on kiva tunnelma ja toivon mukaan jatkossa myös hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa voisin jakaa liikunnan tuomaa hyvää fiilistä.

Pojalle löytyi tanssikoulu, tosin tanssilaji vaihtui edellisestä. Lapset alkavat vähitellen tuntea olonsa kotoisaksi. Harrastuksilla, kavereilla ja vanhempien hyvällä mielellä lienee suuri vaikutus. Ensimmäinen tanssitunti uudessa paikassa on ohitse. Poika oli innoissaan, ainakin siihen asti kunnes eksyimme kotimatkalla pakkasessa..

Eka tunti street dancea takana. Kädet kuulemma vetreytyi.

No ei nyt ehkä ihan tuunattu, mutta vähän duunattu

Jos tapaisin lampun hengen ja saisin toivoa kolme asiaa, vastaisin varmaan sen kummemmin miettimättä että tahdon lisää kaappitilaa. Olen ärsyttävyyteen asti pedantti siisteydessä ja minua kismittää kun tavarat eivät ole vielä saaneet paikkaansa uudessa kodissa. Kivoja kaappeja ei vain meinaa näin häthätään löytyä. Tai löytyy, mutta hinnat leijuvat pilvissä.

Mieheni työpaikalla heitettiin taas tavaraa roskiin. Kun roskalavalle roudattiin tällaisia kaappeja, mies nappasi niistä pari mukaansa meille. Toinen päätyi piharakennukseen syväsäilytettäville vaatteille, toinen kannettiin suoraan makuuhuoneeseen. Näissä kaapeissa on aikoinaan kuljetettu teatterin kiertävien näytelmien puvustuksia ympäri maailmaa.

Maalasin kaapin sisältä, laitoimme oveen peilit ja alle renkaat ja voila, sain makuuhuoneeseen ihan mukiinmenevän vaatekaapin arkivaatteille ja mekoille. Yläkerran vaatehuone on vielä kesken, mutta eipä haittaa, sillä tänne mahtuu kaikki tarpeellinen.

Vaikka rakastan kaikkea modernia ja yksinkertaista, pidän vielä enemmän siitä, että koti rakentuu ikään kuin vahingossa, elämän mukanaan tuomista tavaroista. Toki on mahtavaa joskus hankkia jotain uutta ja täydellisesti omaan silmään istuvaa, mutta olisiko se lopulta tylsää, jos koko koti olisi haettu sisustusliikkeestä?

Vähän ankean näköinen sisältä.

Hämärä valaistus ei tee oikeutta kaapille, eikä tauluja kaipaavat seinät.

Jätin alkuperäismaalia pienet kehykset oviin.

Ryöstin osan lasten lelulaatikoista sukille ja alusvaatteille.

Luonto kuivaa minkä kasteleekin

Onpa kiva kun laadukkaat luonnonkuidut ja ekologinen tuotanto kohtaavat yhä useammin. Nyt Finlayson on lanseerannut kivan luontoystävällisen pyyhemalliston.

Reilu on pirteä reilunkaupan tuote,

Polku on ripustuslenkkiään myöten biohajoava ja

Silmu on valmistettu puuvillasta ja soijasta. Nämä pyyhkeet lienevät lapsiperheeseen sopivia, sillä silkkisen tuntuinen pinta kuivuu nopeasti käytön jälkeen. Ainakin meidän tahmatassuja pestään tämän tästä.

www.finlayson.fi

Tulta päin!

Aina ei uskoisi, että mieheni on keski-ikää lähestyvä aikuinen. Mieli on kuin pikkupojalla.

Koska meillä pidetään takoissa ja hellassa tulia joka päivä, on arjen sankarini hitsaillut itselleen sopivan välineen tuon suuren ja mahtavan voiman hallitsemiseen.

Sopiva takkaväline miehelle, joka kulkee omia polkujaan.

Sirkuksessa kotona

Välillä mielessä vilkahtaa ajatus, että miten sitä sai ajan kulumaan silloin kun ei vielä ollut lapsia.

Kävin viime viikolla jumpassa ja sen jälkeen mieheni kanssa yhdellä lasillisella helsinkiläisessä kulmakuppilassa ja ihmettelin, miten paljon aikaa minulla oli kulutettavana ihan itseeni, vaikka olinkin sitten kotona jo kello 20 illalla.

Lasten kanssa ei ole ajankäyttöongelmia. Päivät kulkevat vauhdilla kohti kesää, ja meillä on hauskaa.

Näitä kuvia katsellessani tuleekin taas kiire alkaa metsästämään kivaa tapettia keittiöön. Haluan repiä pois nuo paneelit seinistä. Kotiprojekti etenee siis ainakin ajatuksen tasolla.

Poika harjoittelee jonglöörausta huivien avulla. 

Breikki arkeen

Eilen kävimme katsomassa huikean sirkusesityksen, joka täytyy heti tänään mennä katsomaan uudelleen pojan kanssa. Show sisälsi breakdancea, tankoakrobatiaa, hurjia trampoliinihyppyjä ja huumoria. Suomalaiset kundit osaavat, ja se onkin huomattu, he kiertävät esiintymässä ympäri maailmaa. Tämä performanssi, Petit Mal, esitetään nyt 3.-5.1. 2012 Helsingin kaupunginteatterissa.

www. racehorsecompany.fi

Tämä traileri on napattu www.youtube.comista.

Ruokaa sormessa

Eräs ystäväni laittaa aina ruokaa kun menemme kylään. Asuimme aiemmin naapureina, ja joskus ovikello soi ja sisään tulvi kippo toisensa perään mitä uskomattomampia ruokalajeja Sri Lankasta. Me veimme vastaavasti heille vuoden mittaaan suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia ruokia aina vappusimasta karjalanpiirakoihin. Perheen tytär kävi meillä niin usein leipomassa pullaa, että rouva alkoi laittaa tytön kainaloon jauhopussin hänen saapuessaan meille.

Ihania tyttösiä.

Nyt kävimme jälleen heillä kylässä. Täytyy myöntää, että panttasin nälkääni etukäteen, sillä tiesin, että illan tullen vyörymme ulos ovesta. Ja näin kävi. Ja oli muuten lämmin olo ja veri kiersi vinhasti suonissa, sillä chiliä käytetään.. hmm.. reilulla kädellä.

Tähän porkkanaraasteeannokseen tuli kokonainen sipuli ja chili. Aiettä.

Ystävyys on muutakin kuin sanoja. 

Vaikka meillä on yhteistä kieltä kovin vähän, viihdymme yhdessä ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Yritämme oppia myös ystäviemme kulttuurista ja maasta, josta he ovat kotoisin. Tällä kertaa kysyimme, syövätkö he aina sormin kotona. Koska vastaus oli myöntävä, mekin palautimme haarukkamme laatikkoon. Äkkiäpä sitä unohtaa lapsuusajan ihanat sormiruokailut. Ruoka tuntui tosi kummalta sormissa, ja hädin tuskin sain osuttua räpylälläni suuhuni. Ruokailun lopussa sormet olivat muuttuneet rusinaksi, aivan kuin uimahallissa. Ehkä ne karaistuvat käytössä? Ruoka oli jälleen hyvää ja taidanpa pyytää jonkun curryreseptin itsellenikin seuraavan kerran kun tapaamme.

Mies ja ensimmäinen kerta.

Ajan tosilyhyt historia

Voisiko joku kertoa minulle, minne ihmeeseen joulukuu hävisi? Aika liukenee sormista ilman, että teen sen eteen mitään. Herään aamulla ja hups, on ilta ja seuraava päivä. Se on onnea se. Ei taida olla murheitakaan kun ei oikeastaan päivien menoa kovin jouda ihmettelemään.

Kun oikein pinnistelen muistiani eilisestä taaksepäin täytyy myöntää, että joulukuussa itse asiassa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Kodin remonttia on edistetty mikroskooppisesti, mutta silti, edistetty. Mies ajoi kolarin, jossa auto hajosi, muttei onneksi mies. Olemme tapailleet paljon ystäviämme ja taisi meillä olla lapsille piparinvalmistuskestitkin tuossa eräänä lauantaina. Kävimme myös viikonloppuvisiitillä Tallinnassa, jossa ihana mummi oli mukana. Nautiskelimme jouluisesta kaupungista ja lukemattomista leivonnaisista.

Eräänä iltapäivänä kävellessämme Kampin Narinkkatorille, siellä vilkkui erivärisiä valoja ja kuului lasten kiljahduksia. Lasten rieha! Keskellä viikkoa! Ilmaisia tivoleita ja ralliratoja, ja monenmoista herkkua sai kun heitti palloa  kojuissa. Mukavaa sattua tällaisen keskelle, juuri lasten kanssa. Halpaa huvia höpsöille. 

Karuselli pyörii lapset siinä hyörii.

Joulukuu on ollut säiden puolesta kuin mikä tahansa aika vuodesta, paitsi joulukuu. Omalla pihalla on voinut haravoida ja laskea mäkeä pulkalla ruohikkoa pitkin. Ukki keräsi suppilovahverokastikkeen raaka-aineet suoraan pihasta.

Pikkutyttökin on saanut fillaroida koko talven.

Kotona tavarat hakevat paikkaansa, seinät värejään ja kirjat kaappejaan. Onneksi nyt on niin pimeääkin  kun olen kotona, etten ole päässyt kuvaamaan talon hidasta muuttumista kodiksi. Ehtiihän sitä onneksi kun valo saapuu. 

Tulisi jo kesä, voisimme maalata pinkin lattian piiloon.

Huonekalut hyppivät eri asentoihin kotona. Nyt sohva on ikkunan alla, eilen toisaalla.

Pidämme pojan kanssa kiinni kahdenkeskisestä ajastamme. Miksihän se tosi usein on kahvilassa notkumista? Johtuukohan se äidin loputtomasta halusta maistella leivonnaisia? No, me tykätään jutustella ja pelailla pieniä pelejä, ja siihen kahvila antaa kivat puitteet jos ei halua aina olla kotona.

Cafe Esplanadissa on järjettömän kokoiset pullat.

Kenellä muulla kulkee hassut kysymys-vastauskortit kassissa kahvilan varalta?

 Jouluakin me muuten taidettiin viettää. Ensimmäinen joulu omassa kodissa. Lapset kävivät isänsä kanssa etsimässä pihalta höttöisimmän kuusen, ja poika sai kaataa sen meille keittiötä hauskuuttamaan. Minä leivoin saaristolaisleipää ja tein joululaatikot äidin parhailla ohjeilla. Ei jouluruoka silti yhtä hyvältä maistunut kuin oman äidin rakkaudella tekemänä.

Vuosi vaihtui naapurissa, jossa lapsikatras remusi keskiyöhön. Minä en tehnyt yhtään lupausta. Näyttää nämä päivät menevän iloisesti eteenpäin ilman lupauksiakin.