Ruokaa sormessa

Eräs ystäväni laittaa aina ruokaa kun menemme kylään. Asuimme aiemmin naapureina, ja joskus ovikello soi ja sisään tulvi kippo toisensa perään mitä uskomattomampia ruokalajeja Sri Lankasta. Me veimme vastaavasti heille vuoden mittaaan suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia ruokia aina vappusimasta karjalanpiirakoihin. Perheen tytär kävi meillä niin usein leipomassa pullaa, että rouva alkoi laittaa tytön kainaloon jauhopussin hänen saapuessaan meille.

Ihania tyttösiä.

Nyt kävimme jälleen heillä kylässä. Täytyy myöntää, että panttasin nälkääni etukäteen, sillä tiesin, että illan tullen vyörymme ulos ovesta. Ja näin kävi. Ja oli muuten lämmin olo ja veri kiersi vinhasti suonissa, sillä chiliä käytetään.. hmm.. reilulla kädellä.

Tähän porkkanaraasteeannokseen tuli kokonainen sipuli ja chili. Aiettä.

Ystävyys on muutakin kuin sanoja. 

Vaikka meillä on yhteistä kieltä kovin vähän, viihdymme yhdessä ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Yritämme oppia myös ystäviemme kulttuurista ja maasta, josta he ovat kotoisin. Tällä kertaa kysyimme, syövätkö he aina sormin kotona. Koska vastaus oli myöntävä, mekin palautimme haarukkamme laatikkoon. Äkkiäpä sitä unohtaa lapsuusajan ihanat sormiruokailut. Ruoka tuntui tosi kummalta sormissa, ja hädin tuskin sain osuttua räpylälläni suuhuni. Ruokailun lopussa sormet olivat muuttuneet rusinaksi, aivan kuin uimahallissa. Ehkä ne karaistuvat käytössä? Ruoka oli jälleen hyvää ja taidanpa pyytää jonkun curryreseptin itsellenikin seuraavan kerran kun tapaamme.

Mies ja ensimmäinen kerta.