Kohta osaan jo nimetä katuja

Oemme asuneet uudessa kodissa nyt pari kuukautta. Ensimmäinen kuukausi meni siivotessa ja pestessä pois edellisten asukkaiden hieman ronskimpaa elämäntyyliä ja istuessa iltaa meillä asuvien isovanhempien kanssa, tämä toinen kuukausi on mennyt ihmetellessä tulevaa remonttiurakkaa.

Nyt alkaa olla aika tutustua uuteen kotikaupunkiin. En osaa vielä kulkea kovin kauas kotoa, mitä nyt lenkkeillen olen juossut ees taas lähikatuja ja metsiä. Bussipysäkille ja kauppaan osaan jo, ja pulkkamäkeen. Yhtä kahvilaa kahdesta on testattu ja hyväksi todettu, pieni lähikirjasto yllätti monipuolisuudellaan.

Minä liityin jumppalaan, jonne on matkaa juosten 10 minuuttia. Siellä on kiva tunnelma ja toivon mukaan jatkossa myös hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa voisin jakaa liikunnan tuomaa hyvää fiilistä.

Pojalle löytyi tanssikoulu, tosin tanssilaji vaihtui edellisestä. Lapset alkavat vähitellen tuntea olonsa kotoisaksi. Harrastuksilla, kavereilla ja vanhempien hyvällä mielellä lienee suuri vaikutus. Ensimmäinen tanssitunti uudessa paikassa on ohitse. Poika oli innoissaan, ainakin siihen asti kunnes eksyimme kotimatkalla pakkasessa..

Eka tunti street dancea takana. Kädet kuulemma vetreytyi.

Pala kohdalleen

Olen tässä jo hieman kipuillut eroani kuntokeskuksesta, jossa olen ollut asiakkaana vuosikausia. Vaikka pääasiassa juoksen, pidän myös jumpasta etenkin talviaikaan kun ulkona on sata astetta pakkasta.

En ole koskaan hikoillut jumppavideoiden tahtiin, kotipunttailukin on lähinnä lasten kanssa leikin varjolla heilumista tai vähän painon kädessä roikottamista leffaa katsoessa. En pidä irtopainojen ulkonäöstä, ja koska ne on piilotettu niin hyvin kaappien uumeniin, niitä esiin kaivaessa innostus jumppaan ehtii jo hiipua.

Nyt olisi kuitenkin tarjolla uudenlainen konsepti, josta jopa tämä minimalisti saattaisi innostua. Hintakaan ei ole aivan kammottava, sillä tuotteen saa osamaksulla, joka vastaa kahden ihmisen kuukausittaista kuntosalikorttia. Tällainen kuntosali voisi mahtua pienempäänkin asuntoon.

www.omasali.fi

Lantteja lenkkipolulla

Minä olen sillä tavalla omanlaiseni, että uskon hoitavani mielenterveyttäni juostessani. Joka kerta kun paljasjalkatossu osuu maahan, päästäni tipahtaa polulle kolikollinen väsymystä, lantillinen mökötystä ja penni tympeistä ajatuksista. Kotiin tullessani olen ravistellut pääni sopivan keveäksi. Joskus tosin menee metsässä puolimaraton, jotta mieli on sopiva tyhjännauramiselle. Kun päivät kuluvat ihmisten ympäröimänä, välillä on autuasta juosta ja kuunnella vain omien ajatusten hiljaista hurinaa.

Myös poikaseni kaipaa välillä omaa aikaa ja silloin hän kiipeää yläsänkyyn jonne pikkusisko ei vielä yllä, laittaa lapun oveen ja toivoo, ettei kukaan tule löytämään alakerran mummon antamaa taskukirjaa, jota saisi lukea vain viikonloppuna.

Miten tästä voisi hermostua? Lukekoon nyt hetken.