Vihreä kevät

Vihdoinkin talven harmaus on taittunut ja silmät täyttyvät valosta.

Valkoiset seinät ovat siistit ja hillityt, mutta pakko myöntää, että ehkä liian helpot ja tylsät. Valon lisääntyessä seinät alkavat näyttää todella valjuilta, joten nyppäsimme puusta pari lehteä ja marssimme maalikauppaan. Vertailimme lehden sävyjä maalikaupan sävyihin ja löysimme mieleisen. Makuuhuoneesta tulee vihreä. On muuten viehättävää huomata, miten vanhaa taloa asuessa joutuu katsomaan omia värimieltymyksiä uudesta näkökulmasta. Vaikka kuinka haluaisin maalata kaiken valkoiseksi ja täyttää kodin modernilla designilla, minun täytyy kunnioittaa talon ikää ja arkkitehtuuria, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Toki talossa asuu nykyaikainen perhe, joten joitakin kompromisseja joutuu talovanhuskin tekemään.

Maalaaminen on helppo tapa muuttaa sisustusta. Mitähän keksin tähän ensi keväänä?

Epäröimme pitkään, viitsimmekö repiä makuuhuoneen pienen oviaukon suuremmaksi ja laittaa kirpparilta löytyneet ovet makuuhuoneen ja olohuoneen väliin. Onneksi päätimme niin tehdä, koska seinää purkaessa huomasimme, että juuri siinä kohtaa oli joskus ollut saman kokoinen oviaukko. Emme siis tehneet väärin taloa kohtaan. Oviaukon suurennus mahdollisti myös sen, että voimme vähentää kynnyksiä talossamme.

Oven laittaminen on vielä vaiheessa, maali, listat ja viimeistely puuttuvat, mutta vähitellen makuuhuone saa hymyillä aamuauringon loisteessa.

Pian, ihan pian pääsen maalaamaan lattioita. Siitä tulee juhlaa.

Tulta päin!

Aina ei uskoisi, että mieheni on keski-ikää lähestyvä aikuinen. Mieli on kuin pikkupojalla.

Koska meillä pidetään takoissa ja hellassa tulia joka päivä, on arjen sankarini hitsaillut itselleen sopivan välineen tuon suuren ja mahtavan voiman hallitsemiseen.

Sopiva takkaväline miehelle, joka kulkee omia polkujaan.

Sirkuksessa kotona

Välillä mielessä vilkahtaa ajatus, että miten sitä sai ajan kulumaan silloin kun ei vielä ollut lapsia.

Kävin viime viikolla jumpassa ja sen jälkeen mieheni kanssa yhdellä lasillisella helsinkiläisessä kulmakuppilassa ja ihmettelin, miten paljon aikaa minulla oli kulutettavana ihan itseeni, vaikka olinkin sitten kotona jo kello 20 illalla.

Lasten kanssa ei ole ajankäyttöongelmia. Päivät kulkevat vauhdilla kohti kesää, ja meillä on hauskaa.

Näitä kuvia katsellessani tuleekin taas kiire alkaa metsästämään kivaa tapettia keittiöön. Haluan repiä pois nuo paneelit seinistä. Kotiprojekti etenee siis ainakin ajatuksen tasolla.

Poika harjoittelee jonglöörausta huivien avulla. 

Ajan tosilyhyt historia

Voisiko joku kertoa minulle, minne ihmeeseen joulukuu hävisi? Aika liukenee sormista ilman, että teen sen eteen mitään. Herään aamulla ja hups, on ilta ja seuraava päivä. Se on onnea se. Ei taida olla murheitakaan kun ei oikeastaan päivien menoa kovin jouda ihmettelemään.

Kun oikein pinnistelen muistiani eilisestä taaksepäin täytyy myöntää, että joulukuussa itse asiassa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Kodin remonttia on edistetty mikroskooppisesti, mutta silti, edistetty. Mies ajoi kolarin, jossa auto hajosi, muttei onneksi mies. Olemme tapailleet paljon ystäviämme ja taisi meillä olla lapsille piparinvalmistuskestitkin tuossa eräänä lauantaina. Kävimme myös viikonloppuvisiitillä Tallinnassa, jossa ihana mummi oli mukana. Nautiskelimme jouluisesta kaupungista ja lukemattomista leivonnaisista.

Eräänä iltapäivänä kävellessämme Kampin Narinkkatorille, siellä vilkkui erivärisiä valoja ja kuului lasten kiljahduksia. Lasten rieha! Keskellä viikkoa! Ilmaisia tivoleita ja ralliratoja, ja monenmoista herkkua sai kun heitti palloa  kojuissa. Mukavaa sattua tällaisen keskelle, juuri lasten kanssa. Halpaa huvia höpsöille. 

Karuselli pyörii lapset siinä hyörii.

Joulukuu on ollut säiden puolesta kuin mikä tahansa aika vuodesta, paitsi joulukuu. Omalla pihalla on voinut haravoida ja laskea mäkeä pulkalla ruohikkoa pitkin. Ukki keräsi suppilovahverokastikkeen raaka-aineet suoraan pihasta.

Pikkutyttökin on saanut fillaroida koko talven.

Kotona tavarat hakevat paikkaansa, seinät värejään ja kirjat kaappejaan. Onneksi nyt on niin pimeääkin  kun olen kotona, etten ole päässyt kuvaamaan talon hidasta muuttumista kodiksi. Ehtiihän sitä onneksi kun valo saapuu. 

Tulisi jo kesä, voisimme maalata pinkin lattian piiloon.

Huonekalut hyppivät eri asentoihin kotona. Nyt sohva on ikkunan alla, eilen toisaalla.

Pidämme pojan kanssa kiinni kahdenkeskisestä ajastamme. Miksihän se tosi usein on kahvilassa notkumista? Johtuukohan se äidin loputtomasta halusta maistella leivonnaisia? No, me tykätään jutustella ja pelailla pieniä pelejä, ja siihen kahvila antaa kivat puitteet jos ei halua aina olla kotona.

Cafe Esplanadissa on järjettömän kokoiset pullat.

Kenellä muulla kulkee hassut kysymys-vastauskortit kassissa kahvilan varalta?

 Jouluakin me muuten taidettiin viettää. Ensimmäinen joulu omassa kodissa. Lapset kävivät isänsä kanssa etsimässä pihalta höttöisimmän kuusen, ja poika sai kaataa sen meille keittiötä hauskuuttamaan. Minä leivoin saaristolaisleipää ja tein joululaatikot äidin parhailla ohjeilla. Ei jouluruoka silti yhtä hyvältä maistunut kuin oman äidin rakkaudella tekemänä.

Vuosi vaihtui naapurissa, jossa lapsikatras remusi keskiyöhön. Minä en tehnyt yhtään lupausta. Näyttää nämä päivät menevän iloisesti eteenpäin ilman lupauksiakin.

Jalan alta viety lattia

Kun muutimme ja aloimme purkaa tavaroitamme, huomasimme, että kas, siellähän pahvilaatikoiden joukossa lymyää mummi ja ukki.

Heillä alkoi uuden lattian remontti samana päivänä kun me muutimme, ja heidän kotinsa osoittautui saman tien asuinkelvottomaksi. Olemme siis kuin Huvikummussa täällä, nukutaan sikin sokin ja syödään suklaakeksejä joka ilta. Pitää siis koittaa liimata liukuesteitä sukanpohjiin, että maltan olla koko ajan hössöttämättä remonttia. Keitän sen sijaan kahvia isovanhemmille.

En ole vielä löhönnyt uudessa kodissa kertaakaan.

Eilen näytti jo siltä, että mummi ja ukki voivat muuttaa pian takaisin kotiinsa, mutta pieni yllätys muhi heidän keittiössään: vesivahinko. Nautimme siis isovanhempien seurasta jatkossakin. En ole avannut tietokonettani viikkoon, ja painoni on keventynyt kaksi kiloa, ihan vain siksi kun meillä on vieraita. Hassu minä.

Nyt päätin, että arki jatkukoon kaikesta huolimatta. Karmaiseva vaatehuoneemme purettiin ja pian on valmista, ihan pian. Lattia on jo.

Viikonloppuna kävimme lasten kanssa Helsingissä leivoksilla. Piti päästä vähän pakoon kodin keskeneräisyyttä. Hyvää teki kaikille. Lapset hihkuivat onnesta koko päivän.

Lasten isän työpaikalla on aina kiva käydä, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Siellä kun on kaikenlaista kummaa teatteriroinaa, joissa riittää aina ihmeteltävää.

Meidän perheen isi tekee työkseen hassuja esineitä.

Vaaleanpunaiset linssini

Voi kun toivoisin että olisi jo kesä.

Rakastan kesää yli kaiken ja yleensä odottelen koko vuoden niitä leppeitä päiviä kun saan lekotella lasteni kanssa pihanurmella.

Ensi kesänä raivaan, maalaan, istutan ja naulaan.

Lyhyet alkutalven päivät humisevat ohitse tässä kodin ja stadin väliä suhatessa. Iltaisin lapset vaativat osansa ja pihalla on pilkkopimeää, joten tänään pääsin ensimmäistä kertaa valoisaan aikaan rauhassa kurkkimaan ulos, että millainen piharakennus sitä tuli oikein ostettua.

Rakennuksessa on kaikkea mönkijästä kukkaruukkuun. Olen koko päivän haaveillut ensi kesäksi suunnittelemastani suuresta pihakirppiksestä, jossa toivon myyväni kaiken mitä ehdin pihalle kerätä, ja jonne ehkä naapuritkin tulisivat myymään omia vanhoja kamppeitaan. Olisipa mukavaa. Hulinaa ja mehua.

Navettarakennuksesta löytyy siis ihan kaikkea.

Vaikka kaikki on heikun keikun ja paikat vuosikymmenten kuluttamat, minä en näe sitä. Näen sen, miltä kaikki näyttää kun olemme kutitelleet seinät suoriksi ja rapsutelleet pinnat puhtaiksi. Näen siistin nurmen, notkuvat omenapuut, kiiltävän maalin ja nauravat ihmiset. Työtaakan alle on varmasti helppo lamaantua. Minä toivon jaksavani muistaa, että tämä on pitkä projekti.

Tässä on jonkun mielestä purkukuntoinen navetta, minulle valtavasti säilytystilaa.

Hei, miksi katsot kulahtanutta ikkunaa? Näe tässä vehreä villiviini.

Kauhea Aataminaikuinen rohjake? Ei, vaan lapsille mahtava leikkipaikka.

Kulahtaneet karmit vai lempeät pihasaunan löylyt?

Joku minua ennen tässä asunut on nähnyt maailmansa oikeasti vaaleanpunaisena. Joka paikassa täällä on pinkkiä. Minä kuljen perässä maalisuti kädessä.

Tänään muuten pihaan asteli nainen vauva kainalossa. Ovella hän ojensi minulle ruisleivän ja suolaa, ja toivotti perheemme tervetulleeksi alueelle. Olo tuli heti kotoisammaksi.

Maalari maalasi valkoista

Nyt se alkaa. Loputon talosta puhuminen ja sen kanssa puleeraaminen.

Kun alkaa maalata, ei voi olla katsomatta seuraavaa nurkkaa, joka on pakko maalata. Sen jälkeen huomaa seuraavan kulman, joka myös kaipaa maalia. Aiomme silitellä uudeksi talon kaikki seinät. Vähitellen, hiljalleen, hissun kissun, vähin erin. Vaikka ei millään malttaisi. Tekisi mieli tehdä kaikki heti.

Tänä iltana aloitimme makuuhuoneesta, koska siellä oli kirkkaan pinkki seinä, ja sänky muuttaa meille vanhasta kodista huomenna. Hyvästi selkäsäryt ja lattia. Hyvästi pinkki seinä. Hyvästi muuten myös yöunet, koska lasten vuoksi näitä hommia tulee tehtyä pääasiassa yöaikaan. Aamulla onkin yllätys, mitä tästä tuli.

Makuuhuoneen seinät valmiit, sitten pitäisi päättää lattian väri. 

Avaimet

Pihalla tuli itku.

Tänään sain halata ensimmäistä kertaa omaa kotiani. Nurkat ovat likaiset ja pinnat kuluneet, mutta ei haittaa, sillä talo on nyt minun, ja aion pitää sitä hyvänä.

Tänne minä jään, tänne.

Tänä iltana tunnelmoitiin, huomenna alkaa raaka työ, siivous.

Viimeinen voitelu

Tänään pakenimme kotoa ulos kauniiseen syysilmaan.

Kiertelimme lähiseuduilla hyvästellen kotikulmat. Tulemme tänne taas tapaamaan entisiä naapureitamme, mutta silti tuntuu haikealta jättää koti, josta on tykännyt. Ensi viikolla täällä asuu jo uusi perhe.

Kävimme syömässä ulkona, sillä kotona voi vain voidella leipiä. Viimeiset voitelut tässä kodissa.

Juoksemassakin piti käydä, vaikken millään olisi jaksanut raskaan pakkausurakan jälkeen. Halusin kuitenkin vielä juosta tutun lenkin, jota olen juossut viimeiset kahdeksan vuotta viisi kertaa viikossa. Piti juosta kunniakierros.

Stadin gimma ja kundi dallaavat huomenna uusia polkuja.

Minä tai Lilja

Minulla on kuulemma liian tarkka nenä. Haistan hyvin herkästi pieniä vivahteita ja jopa yksi kiva yölamppu sai lähtöpassit, koska se haisi liikaa sähkölle.

Erilaiset tuoksut tuovat muistoja menneisyydestä. Aurinkorasva, tietty saippua, korianteri, savu.. niillä kaikilla on omat merkityksensä muistojen kannattelussa. Olen jopa säilyttänyt teinivuosieni parfyymipullojen loppuja, sillä kun avaan korkin, palaan muistoihin tuoksujen kautta. Joskus olen kokenut sekalaisia hetkiä metrossa kun vieressä istuva on tuoksunut tismalleen samalle kuin joku muu, johon tuoksun yleensä yhdistän. Lapsen tuoksu on tietysti maailman paras. Miten ihanaa on kömpiä tuhisevaan lapsen kainaloon ja nukahtaa siihen pehmoiseen unen tuoksuun.

Meidän perheessä meillä kaikilla on omat leikkisarjakuvahahmot. Minä en ole supermies, vaan Supernenä.

Joskus nenä tekee tepposet.

Rakastan liljoja, ja aina aika ajoin ostan kauniin kimpun kotiin. Nytkin halusin ilahduttaa pahvilaatikoihin pakattua kotia tuoreilla kukkasilla. Lähes aina käy kuitenkin niin kuin tälläkin kertaa. Parvekkeelle päätyivät, sillä kimppu haisee makkaralle. Minä ja liljat emme valitettavasti mahdu samaan huoneeseen.

Myyty - sold

Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme yli kahdeksan vuotta. Muutimme tähän ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme ajatuksella, että vietämme siinä vain muutaman vuoden, kunnes opiskeluni ovat ohitse. Toisin kävi. Siinä vierähti vuosi jos toinenkin, tuli lapsia ja tapahtui kaikenlaista. Aina oli sellainen olo, että kohta me lähdetään, ihan kohta. Kummasti sitä jaksoi sietää kuluneita nurkkia ja epäkäytännöllisiä kaappeja kun koko ajan oltiin muka muuttamassa.

Nyt kun kotimme saatiin kaupaksi, iski ikävä.

Ei vasta huomenna kannata sisustaa, elämähän on jo tänään!

Talon toinen puoli

Koti on minulle erityinen paikka. Tukiasema, joka on pysyvä elementti tässä hektisessä ja touhukkaassa elämässä. Koti on turvallinen paikka, jonne mikään paha ei pääse. Sieltä toivon lapsilleni onnellisia muistoja ja itselleni hyvää mieltä (ja lumitöitä) loppuelämäksi.

Nyt kun olen tosi onnellinen talokaupoista, olen innostunut entistä enemmän kaikesta kotiin ja sisustamiseen liittyvästä. Sen sallin itselleni ja rakastan jo nyt sitä, miten ihanalta kotini tulee näyttämään.

Silti, joskus käy mielessä, että..

Kuvat otin Johannesburgissa, Etelä- Afrikassa.

Toivoisin, että kaikilla olisi turvallinen paikka johon palata.

Kun villasukat eivät riitä

Tänään tuuli niin, että tukkaa tuiversi juuria myöten. Totesin, että nyt täytyy ruveta varustautumaan talveen. Pitkä ajanjakso kylmässä maassa aiheuttaa minulle yleensä kouristuksenomaista tarvetta muuttaa Afrikkaan, mutta olen pikku hiljaa alkanut oppia. Olen koko elämäni ihmetellyt esi-isiämme, että miten he ovatkin saaneet päähänsä muuttaa näin arktisille seuduille asumaan. Nykyään koetan sulautua joukkoon ja nauttiakin talvesta.

Viime talvena ostin elämäni ensimmäiset toppahousut, ja kahisin niissä onnellisen lämpimänä jumpasta kauppaan ja joskus työmatkankin. Nyt taitaa kuitenkin käydä niin, että lämpökerrasto ei enää riitä, sillä muutan taloon, joka ei lämpene huoltomiehen säätöjen mukaan.

Muutamme uuteen kotiimme marraskuussa, juuri kun kylmän koura alkaa koputella kunnolla vanhan talon kupeita.
Koskaan en ole kuullut, että vanhassa talossa olisi varsinaisesti lämmin asua, ja minä, joka käytän villasukkia vuoden ympäri, olen miettinyt tuhansia eri keinoja, kuinka saisimme kotimme lämpimäksi muutenkin kuin lämpimin tuntein.

No, tuli vanhin lämmittäjistä. Talossamme on pari pönttöuunia, mutta lastenhuoneeseen saisi vielä yhden. Värivalinta vain on vaikea, minä ottaisin valkoisen, poika haluaisi turkoosin. Tahtojen taistelu selvinnee kunhan käydään taloksi.

www.nunnauuni.com

Huomasin myös tässä talvivarustautumisvimmassani, että olen pakannut kutimet jo matkaamaan kohti uutta kotia. Tässäpä hyvä syy hankkia uusia lankoja, villasukkia tämäkään uuni tuskin jaloistani irrottaa. Kerran kesällä huomasin jopa koettavani pukea varvassandaaleja, vaikka jaloissani oli villasukat!

Hups, ostin talon

Haaveilin omasta kodista vuosien ajan. Kerrostalossa meidän on ollut kiva asua, on ihanat naapurit ja helppoa elämää, mutta oma piha ja narisevat lattiat- ei niitä mikään voita, ei edes kupillinen kirsikoita. 
Upouutta taloa en haluaisi, sillä vanha talo muistaa entiset asukkaansa, se kuiskii iloja ja suruja, elämää. Etsimme taloa kai liikaa, sillä kyllästyimme ja päätimme jatkaa etsintöjä uudelleen vasta muutaman vuoden kuluttua.

Kun perheeni taannoin vietti syksyistä viikonloppua mökillä, katselimme myytäviä taloja, ihan vaan noinniinkuin huvikseen ”kun sielläpäin kerran liikuttiin”. Kun astuin erään talon pihaan, tiesin tulleeni kotiin. Täällä en pelkäisi pimeää. 

Teimme heti ostotarjouksen, ja vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että ai niin, meillähän on työpaikat Helsingissä. Noh, pikku juttu.

Tajusin vasta myöhemmin, mistä kotoisa tunne oli tullut. Olen pikkutytöstä asti kuunnellut mummoni kertomuksia ihanasta Käkisalmesta, kodista, joka täytyi jättää kun lähtö tuli. Kodista, jonka pihalla oli niin iso kivi, että sen päälle saattoi nousta katselemaan polun takaista maailmaa. Mummolan seinällä paraatipaikalla on kehystettynä kuva kodista, jonka isopappa rakensi ja joka kuin ihmeen kaupalla säilyi sodasta. Sitä kuvaa olen tutkinut niin kauan kuin muistan. Miettinyt, missähän oli se iso kivi, josta mummo puhui. Mitä leikkejä hän siellä leikki?

Nyt minä saan kodin, joka muistuttaa mummosta. Taloni kuva oli piirtynyt mieleeni jo pikku tyttönä. Se tekee oloni turvalliseksi. Olen aina elänyt vaistojeni mukaan ja nyt tuntuu, että kunhan pääsemme marraskuussa muuttamaan omaan kotiimme, siitä alkaa elämämme suurin seikkailu.



                    Mummon entinen koti Karjalassa. Rapistuneena, mutta kauniina.