Ruokaa sormessa

Eräs ystäväni laittaa aina ruokaa kun menemme kylään. Asuimme aiemmin naapureina, ja joskus ovikello soi ja sisään tulvi kippo toisensa perään mitä uskomattomampia ruokalajeja Sri Lankasta. Me veimme vastaavasti heille vuoden mittaaan suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia ruokia aina vappusimasta karjalanpiirakoihin. Perheen tytär kävi meillä niin usein leipomassa pullaa, että rouva alkoi laittaa tytön kainaloon jauhopussin hänen saapuessaan meille.

Ihania tyttösiä.

Nyt kävimme jälleen heillä kylässä. Täytyy myöntää, että panttasin nälkääni etukäteen, sillä tiesin, että illan tullen vyörymme ulos ovesta. Ja näin kävi. Ja oli muuten lämmin olo ja veri kiersi vinhasti suonissa, sillä chiliä käytetään.. hmm.. reilulla kädellä.

Tähän porkkanaraasteeannokseen tuli kokonainen sipuli ja chili. Aiettä.

Ystävyys on muutakin kuin sanoja. 

Vaikka meillä on yhteistä kieltä kovin vähän, viihdymme yhdessä ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Yritämme oppia myös ystäviemme kulttuurista ja maasta, josta he ovat kotoisin. Tällä kertaa kysyimme, syövätkö he aina sormin kotona. Koska vastaus oli myöntävä, mekin palautimme haarukkamme laatikkoon. Äkkiäpä sitä unohtaa lapsuusajan ihanat sormiruokailut. Ruoka tuntui tosi kummalta sormissa, ja hädin tuskin sain osuttua räpylälläni suuhuni. Ruokailun lopussa sormet olivat muuttuneet rusinaksi, aivan kuin uimahallissa. Ehkä ne karaistuvat käytössä? Ruoka oli jälleen hyvää ja taidanpa pyytää jonkun curryreseptin itsellenikin seuraavan kerran kun tapaamme.

Mies ja ensimmäinen kerta.

Ajan tosilyhyt historia

Voisiko joku kertoa minulle, minne ihmeeseen joulukuu hävisi? Aika liukenee sormista ilman, että teen sen eteen mitään. Herään aamulla ja hups, on ilta ja seuraava päivä. Se on onnea se. Ei taida olla murheitakaan kun ei oikeastaan päivien menoa kovin jouda ihmettelemään.

Kun oikein pinnistelen muistiani eilisestä taaksepäin täytyy myöntää, että joulukuussa itse asiassa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Kodin remonttia on edistetty mikroskooppisesti, mutta silti, edistetty. Mies ajoi kolarin, jossa auto hajosi, muttei onneksi mies. Olemme tapailleet paljon ystäviämme ja taisi meillä olla lapsille piparinvalmistuskestitkin tuossa eräänä lauantaina. Kävimme myös viikonloppuvisiitillä Tallinnassa, jossa ihana mummi oli mukana. Nautiskelimme jouluisesta kaupungista ja lukemattomista leivonnaisista.

Eräänä iltapäivänä kävellessämme Kampin Narinkkatorille, siellä vilkkui erivärisiä valoja ja kuului lasten kiljahduksia. Lasten rieha! Keskellä viikkoa! Ilmaisia tivoleita ja ralliratoja, ja monenmoista herkkua sai kun heitti palloa  kojuissa. Mukavaa sattua tällaisen keskelle, juuri lasten kanssa. Halpaa huvia höpsöille. 

Karuselli pyörii lapset siinä hyörii.

Joulukuu on ollut säiden puolesta kuin mikä tahansa aika vuodesta, paitsi joulukuu. Omalla pihalla on voinut haravoida ja laskea mäkeä pulkalla ruohikkoa pitkin. Ukki keräsi suppilovahverokastikkeen raaka-aineet suoraan pihasta.

Pikkutyttökin on saanut fillaroida koko talven.

Kotona tavarat hakevat paikkaansa, seinät värejään ja kirjat kaappejaan. Onneksi nyt on niin pimeääkin  kun olen kotona, etten ole päässyt kuvaamaan talon hidasta muuttumista kodiksi. Ehtiihän sitä onneksi kun valo saapuu. 

Tulisi jo kesä, voisimme maalata pinkin lattian piiloon.

Huonekalut hyppivät eri asentoihin kotona. Nyt sohva on ikkunan alla, eilen toisaalla.

Pidämme pojan kanssa kiinni kahdenkeskisestä ajastamme. Miksihän se tosi usein on kahvilassa notkumista? Johtuukohan se äidin loputtomasta halusta maistella leivonnaisia? No, me tykätään jutustella ja pelailla pieniä pelejä, ja siihen kahvila antaa kivat puitteet jos ei halua aina olla kotona.

Cafe Esplanadissa on järjettömän kokoiset pullat.

Kenellä muulla kulkee hassut kysymys-vastauskortit kassissa kahvilan varalta?

 Jouluakin me muuten taidettiin viettää. Ensimmäinen joulu omassa kodissa. Lapset kävivät isänsä kanssa etsimässä pihalta höttöisimmän kuusen, ja poika sai kaataa sen meille keittiötä hauskuuttamaan. Minä leivoin saaristolaisleipää ja tein joululaatikot äidin parhailla ohjeilla. Ei jouluruoka silti yhtä hyvältä maistunut kuin oman äidin rakkaudella tekemänä.

Vuosi vaihtui naapurissa, jossa lapsikatras remusi keskiyöhön. Minä en tehnyt yhtään lupausta. Näyttää nämä päivät menevän iloisesti eteenpäin ilman lupauksiakin.

Sinivalkoisin siivin tapetit lentävät.. roskiin

Kummasti tämä aika humisee kohti joulua. Loppuviikosta aloittelen jouluruokien valmistamisen, sitä ennen kokeilen Kotilieden puhdistamista. Uskaltaisiko hellan uunia kokeilla?

Kotona hommat ei kauheasti etene, sillä isovanhemmat asuvat meillä edelleen. Jotain sentään saimme tehtyä, otimme poika polvihousun kanssa liisteripurkin ja sivelimme yläkerran makuuhuoneen seinät sillä. Ja johan lähti vanha tapetti että heilahti.

Maalasimme seinät nyt varovaisesti valkoiseksi, sillä se antaa meille aikaa miettiä, mitä väriä huoneeseen myöhemmin mahdollisesti tulee. Paperi on kuitenkin aika hyvä valkoisen sävy, huoneesta kun tulee toistaiseksi perheen luku- ja työhuone, sillä lapset eivät tarvitse vielä omia huoneita. Viikonloppuna on tarkoitus saada huonetta vähän edistettyä, navetasta löytyi kiva vanha rautasänkykin sinne sohvaksi.

Liisterillä vanhat tapetit lähtevät kuin leikiten.

Pojan repimien tapettien pituuskisa. Voittaja ei mahtunut kuvaan.

Hetkiä uupuneelle

Tänään soitin ikävissäni miehelleni kesken työpäivän.

Sanoin, että minulla on ikävä perhettäni tämän kiireen keskellä. Kunpa olisi hetkiä olla rauhassa yhdessä. Kun tulin kotiin, minua odotti pöydällä kangaspakka. Mies oli ostanut Maija Louekarin Marimekolle suunnittelemaa Hetkiä- kangasta monta metriä. Yläkertaan tulee siis verhot, jotka muistuttavat meitä tästä ajasta. Hetkistä, joita odotimme.

Hetkiä/ Moments

Jalan alta viety lattia

Kun muutimme ja aloimme purkaa tavaroitamme, huomasimme, että kas, siellähän pahvilaatikoiden joukossa lymyää mummi ja ukki.

Heillä alkoi uuden lattian remontti samana päivänä kun me muutimme, ja heidän kotinsa osoittautui saman tien asuinkelvottomaksi. Olemme siis kuin Huvikummussa täällä, nukutaan sikin sokin ja syödään suklaakeksejä joka ilta. Pitää siis koittaa liimata liukuesteitä sukanpohjiin, että maltan olla koko ajan hössöttämättä remonttia. Keitän sen sijaan kahvia isovanhemmille.

En ole vielä löhönnyt uudessa kodissa kertaakaan.

Eilen näytti jo siltä, että mummi ja ukki voivat muuttaa pian takaisin kotiinsa, mutta pieni yllätys muhi heidän keittiössään: vesivahinko. Nautimme siis isovanhempien seurasta jatkossakin. En ole avannut tietokonettani viikkoon, ja painoni on keventynyt kaksi kiloa, ihan vain siksi kun meillä on vieraita. Hassu minä.

Nyt päätin, että arki jatkukoon kaikesta huolimatta. Karmaiseva vaatehuoneemme purettiin ja pian on valmista, ihan pian. Lattia on jo.

Viikonloppuna kävimme lasten kanssa Helsingissä leivoksilla. Piti päästä vähän pakoon kodin keskeneräisyyttä. Hyvää teki kaikille. Lapset hihkuivat onnesta koko päivän.

Lasten isän työpaikalla on aina kiva käydä, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Siellä kun on kaikenlaista kummaa teatteriroinaa, joissa riittää aina ihmeteltävää.

Meidän perheen isi tekee työkseen hassuja esineitä.

Neuloisiko parran?

Joku kumma kolkuttelee sormien sisällä. Se vaatii neulomaan. En ole neulonut vuosiin, sillä molemmat isoäidit neulovat lapset päästä varpaisiin.

Kodin lämmittävät tulisijat houkuttelevat rahoittumaan neulontatyön äärelle. Mietin kovasti, mitä voisin neuloa. Koska kaikkea tarvittavaa tulee jo mummojen puikoista, mieli lähtee luonnollisesti vaeltamaan hassutuksiin.

Mitähän naapurin pappa sanoisi, jos mieheni loisi lunta talvella näyttäen tältä?

tai tältä?

www.beardhead.com

Jotain pään seudulle lämmittävää joka tapauksessa pitäisi keksiä, joten nähtäväksi jää, mitä miehen joululahjapaketista kuoriutuu..

Vaaleanpunaiset linssini

Voi kun toivoisin että olisi jo kesä.

Rakastan kesää yli kaiken ja yleensä odottelen koko vuoden niitä leppeitä päiviä kun saan lekotella lasteni kanssa pihanurmella.

Ensi kesänä raivaan, maalaan, istutan ja naulaan.

Lyhyet alkutalven päivät humisevat ohitse tässä kodin ja stadin väliä suhatessa. Iltaisin lapset vaativat osansa ja pihalla on pilkkopimeää, joten tänään pääsin ensimmäistä kertaa valoisaan aikaan rauhassa kurkkimaan ulos, että millainen piharakennus sitä tuli oikein ostettua.

Rakennuksessa on kaikkea mönkijästä kukkaruukkuun. Olen koko päivän haaveillut ensi kesäksi suunnittelemastani suuresta pihakirppiksestä, jossa toivon myyväni kaiken mitä ehdin pihalle kerätä, ja jonne ehkä naapuritkin tulisivat myymään omia vanhoja kamppeitaan. Olisipa mukavaa. Hulinaa ja mehua.

Navettarakennuksesta löytyy siis ihan kaikkea.

Vaikka kaikki on heikun keikun ja paikat vuosikymmenten kuluttamat, minä en näe sitä. Näen sen, miltä kaikki näyttää kun olemme kutitelleet seinät suoriksi ja rapsutelleet pinnat puhtaiksi. Näen siistin nurmen, notkuvat omenapuut, kiiltävän maalin ja nauravat ihmiset. Työtaakan alle on varmasti helppo lamaantua. Minä toivon jaksavani muistaa, että tämä on pitkä projekti.

Tässä on jonkun mielestä purkukuntoinen navetta, minulle valtavasti säilytystilaa.

Hei, miksi katsot kulahtanutta ikkunaa? Näe tässä vehreä villiviini.

Kauhea Aataminaikuinen rohjake? Ei, vaan lapsille mahtava leikkipaikka.

Kulahtaneet karmit vai lempeät pihasaunan löylyt?

Joku minua ennen tässä asunut on nähnyt maailmansa oikeasti vaaleanpunaisena. Joka paikassa täällä on pinkkiä. Minä kuljen perässä maalisuti kädessä.

Tänään muuten pihaan asteli nainen vauva kainalossa. Ovella hän ojensi minulle ruisleivän ja suolaa, ja toivotti perheemme tervetulleeksi alueelle. Olo tuli heti kotoisammaksi.