Hups, ostin talon

Haaveilin omasta kodista vuosien ajan. Kerrostalossa meidän on ollut kiva asua, on ihanat naapurit ja helppoa elämää, mutta oma piha ja narisevat lattiat- ei niitä mikään voita, ei edes kupillinen kirsikoita. 
Upouutta taloa en haluaisi, sillä vanha talo muistaa entiset asukkaansa, se kuiskii iloja ja suruja, elämää. Etsimme taloa kai liikaa, sillä kyllästyimme ja päätimme jatkaa etsintöjä uudelleen vasta muutaman vuoden kuluttua.

Kun perheeni taannoin vietti syksyistä viikonloppua mökillä, katselimme myytäviä taloja, ihan vaan noinniinkuin huvikseen ”kun sielläpäin kerran liikuttiin”. Kun astuin erään talon pihaan, tiesin tulleeni kotiin. Täällä en pelkäisi pimeää. 

Teimme heti ostotarjouksen, ja vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että ai niin, meillähän on työpaikat Helsingissä. Noh, pikku juttu.

Tajusin vasta myöhemmin, mistä kotoisa tunne oli tullut. Olen pikkutytöstä asti kuunnellut mummoni kertomuksia ihanasta Käkisalmesta, kodista, joka täytyi jättää kun lähtö tuli. Kodista, jonka pihalla oli niin iso kivi, että sen päälle saattoi nousta katselemaan polun takaista maailmaa. Mummolan seinällä paraatipaikalla on kehystettynä kuva kodista, jonka isopappa rakensi ja joka kuin ihmeen kaupalla säilyi sodasta. Sitä kuvaa olen tutkinut niin kauan kuin muistan. Miettinyt, missähän oli se iso kivi, josta mummo puhui. Mitä leikkejä hän siellä leikki?

Nyt minä saan kodin, joka muistuttaa mummosta. Taloni kuva oli piirtynyt mieleeni jo pikku tyttönä. Se tekee oloni turvalliseksi. Olen aina elänyt vaistojeni mukaan ja nyt tuntuu, että kunhan pääsemme marraskuussa muuttamaan omaan kotiimme, siitä alkaa elämämme suurin seikkailu.



                    Mummon entinen koti Karjalassa. Rapistuneena, mutta kauniina.